Ote kirjasta: luku 13

TÄNÄÄN en mene töistä metroasemalle. Sen sijaan hyppään seiskan ratikkaan ajaakseni kolme pysäkinväliä Hakaniemeen. Jään seisomaan ovien viereen vaunun keskiosaan ja katselen ikkunasta Hämeentien alamäen pikkuliikkeitä ja baareja.

Haapaniemen pysäkin jälkeen vaunu joutuu pysähtymään hetkeksi, kun Viidettä linjaa alas ajaa letka paloautoja Sörnäisten rantatien suuntaan.

Kun sireenit vaimenevat ja matka jatkuu, joku laitapuolen kulkija – karheasta äänestä päätellen – ratikan takaosassa vaikuttaa havahtuvan ajatuksistaan ja kysyy äänekkäästi: ”Mitäs, onko tässä se Postipankki tai Leonia vai mikäsenyton? Minun pitäisi Postipankin pysäkillä jäädä pois ja käydä… asioimassa.”

Hän ei vaikuta suuntaavan kysymystä kenellekään erityisesti, mutta jostain kuuluu miehen ääni: ”Herra taitaa olla muutaman vuoden myöhässä, Postipankit vaihtoivat nimeä jo aikaa sitten.” Naisääni täydentää: ”Mutta Danske Bank on kyllä tuossa torin laidalla.”

Ratikka on jo ehtinyt pysäkille siinä vaiheessa kun pankinetsijä, jonka nyt yllätyksekseni näen melkein siististi pukeutuneeksi, ehtii lähteä vaeltamaan ovia kohti. Unohdun seuraamaan häntä katseellani. Juuri kun mies on astumassa portaille, ovet sulkeutuvat kilahtaen.

”No perskeles, eihän nyt vielä pidä kellojen soida, kun ei ole edes sunnuntai!” hän julistaa koko vaunulle ja survoo ovien välisen tolpan punaista stop-nappulaa kunnes ovet aukeavat uudestaan. Niin hänen onnistuu könytä alas vaunusta.

Mies lähtee löntystämään täsmälleen siihen suuntaan, missä pankki ei ole. Hällä väliä toisaalta, koska se lienee jo suljettu tältä päivältä.

Samalla minä puolestani havahdun: tässähän minunkin piti jäädä pois. Livahdan ovesta ulos viime hetkellä. Kohti seuraavia liikennevaloja ohitseni vierivän ratikan ikkunoista näen, että äsken vielä hiljaisuudessa ulos tuijotelleet matkustajat näyttävät nyt naureskelevan toisilleen.

Toni ehdotti eilen töidenjälkeisillä käymistä pitkästä aikaa. Siksi lampsin nyt Sokoksen kulmaan odottamaan häntä. Seurailen hetken ohikulkijoiden puuhia, kunnes Toni harppoo paikalle ja suuntaamme kohti baaria.

”Mikä pössis?” Toni utelee.

”Kiitos kysymästä, ei mitään mullistuksia sitten viime näkemän”, totean kuten yleensäkin.

Ehdimme edetä vain muutaman askeleen Ympyrätalon suuntaan, kun huomaan edessämme miehen televisiokameran kanssa. Kun hänen vieressään ympärilleen pälyilevä nainen vielä kanniskelee tv-kanavan tunnuksella varustettua isoa mikrofonia, heidän täytyy olla tekemässä uutisia.

Jos liikkuisin yksin, keksisin jonkin tavan väistää kaksikkoa. Nyt en löydä pakotietä: välissämme on oikealla puolella vain nelikaistainen katu, sillä seuraava suojatie sijaitsee vasta kuvausryhmän takana, ja vasemmalla puolella naistenvaatekauppoja. Kiertotietä olisi myös mitä luultavimmin vaikea selittää Tonille.

Nainen huomaa meidät ja lähestyy mikrofoninsa kanssa kuin hai mereen molskahtanutta surffaajaa. Peli näyttää menetetyltä.

”Anteeksi, olisiko teillä hetki aikaa?” hän iskee.

”Jano vähän vaivaa, mutta eipä tässä muita kiireitä. Mi-tenkäs voidaan auttaa?” Toni vastaa ennen kuin ehdin avata suutani. Nyt kun näen toimittajan lähempää, huomaan, että Tonin reaktio olisi ollut joka tapauksessa väistämätön. No, minua ei kai sentään tarvita, joten enköhän vältä naamani päätymisen televisioon. Sitä viimeiseksi kaipaisin.

”Olemme kysymässä iltauutisia varten kansalaisten mielipiteitä Talvivaaran kaivoksen tilanteesta. Tällainen pieni gallup, ihan pari kysymystä vain. Haluaisiko jompikumpi teistä osallistua?”

”Laita tulemaan vain, voin mä yrittää jotain vastailla.” Toni on ottanut kasvoilleen ilmeen, jonka olen nähnyt tällaisina hetkinä säännöllisesti lukiovuosista lähtien: erikoinen machon ja äitelän sekoitus minusta, mutta ilmeisesti se toimii joihinkin.

Minä astun hieman syrjemmälle pois kuvasta, nainen asettelee Tonin sopivaa taustaa vasten ja kameramies etsii rajauksiaan. Pienen testin jälkeen he aloittavat.

”Kaivosalueelta on siis valunut runsaasti raskasmetalleja, jopa uraania lähialueen vesistöihin. Olisiko Talvivaaran toimintaa pitänyt valvoa tarkemmin?” toimittaja aloittaa äskeistä vakavammalla äänellä.

”Kyllä varmasti. Se näyttää selvältä näiden viime päivien uutisten perusteella. Kainuun alueen luonto on minulle läheinen asia, joten olen hyvin pahoillani tästä tilanteesta ja huolissani jatkosta. Minusta tämä kertoo myös siitä, että ympäristöviranomaisille ei ole annettu riittäviä resursseja.” Toninkin ääni on muuttunut: huomaan hänen puhuvan melkein kuin Loton virallinen valvoja.

”Tänään pääministeri Jyrki Katainen sanoi hallituksen tiedotustilaisuudessa, että kaivosalaa pitää edelleen kasvattaa. Hän haluaa tehdä Suomesta vihreän kaivosteollisuuden mallimaan. Mitä mieltä olet tästä lausunnosta?”

”Niin. Hyvä kysymys. Että vihreää kaivosteollisuutta.” Toni katsoo hetken toimistotalojen kattoja ja sitten naista suoraan silmiin. ”Eikö ongelma ole ennemminkin juuri se, että nyt Kainuun joet hohtavat vihreinä pimeälläkin?”

Sekunnin murto-osan hiljaisuuden jälkeen nainen purskahtaa nauruun ja Toni iskee silmää. Kuvaaja laskee kameransa.

”Kiitoksia. Tämä varmaankin riittää meille”, toimittaja ilmoittaa rauhoituttuaan, ja kameramies nyökkää. ”Ei muuta kuin oikein hyvää päivänjatkoa!”

”Kiitos itsellesi ja samoin. Hei, koskas muuten pääset töistä tänään? Tule meidän kanssa yhdelle.”

On se edelleen nopea, mietin. Nainen hämmentyy hetkeksi.

”Voi, meillä menee tänäänkin myöhään. Ehkä toisella kertaa.”

”Tämä selvä, palataan asioihin”, Toni hymyilee.

”Joko mennään?” kysyn häneltä.

”Jes.”

Jatkan matkaa kohti Ympyrätaloa, ohi sen pankin, jota raitiovaunun mies tuskin koskaan löysi. Vasta pysähdyttyäni liikennevaloissa huomaan, että Toni jäi jälkeen ja harppoo paikalle hetken myöhässä.

”Se antoi käyntikorttinsa sillä aikaa kun kuvaaja alkoi pakata kamoja autoon.”

”Niinpä tietysti. No, good for you”, vastaan. ”Ai niin, ’Kainuun alueen luonto on minulle läheinen asia’, siis mitä helvettiä?” virnuilen vielä jatkoksi.

”Olenhan mä sielläkin muutaman kerran käynyt kiipeilemässä. Tuskin missään kovin lähellä Talvivaaraa, mutta silti. En mä edes tiedä, missä siellä se on. Pointti oli kuitenkin, että melkein kaikki meidän ikäiset naistoimittajat on enemmän tai vähemmän ekohippejä, aste vain vaihtelee.”

”Ai? No, sinähän sen tiedät. Minä tunnen vain yhden.”

”Tämäntyyppiset jutut pitää tajuta ja muistaa, jos aikoo menestyä. Ehkä sunkin olisi aika taas miettiä näitä asioita.”

Valot vaihtuvat ja ylitämme kadun. Toisella puolella feissari tarjoaisi mahdollisuutta tukea vanhustyötä, mutta emme pysähdy enää toista kertaa.

Perillä baarissa olemme jokseenkin ainoat, jotka eivät näpyttele läppäriä tai ole juuri sammuttamassa sellaista. Yksi tyhjä pyöreä pöytä sentään löytyy nurkasta. Kuten yleensä, käymme parin tuopin äärellä läpi viikonlopun futistulokset, edellisen sulkapallovuoromme väännöt ja työasiat.

”Meille kävi tänään puhumassa pari konsulttia”, Toni aloittaa.

”Mitäs ne konsultoi?”

”Kato mut nakitettiin vetämään yhtä uudistusprojektia. Meille tulee käyttöön uusi ohjelmisto, ja sen takia pitää muuttaa tiettyjä työprosesseja. Tehostetaan, parannetaan laadunvalvontaa, blaa blaa blaa. Kun tämä muutos kerran on nimetty projektiksi, mun pitää opetella hankehallintoa.”

”Niinpä tietysti. Nykyään ei taida juuri olla oikeita töitä enää jäljellä, kun on vain hankkeita.”

”No tämä päivä kävi kyllä ihan työstä. Ei mulla itse uudistusta vastaan ole mitään, siitä pitäisi tulla ihan järkevä, mutta siis… Mä opin, että kun on projekti tulossa, ensin pitää visioida, sitten pitää implementoida ja monitoroida ja lopuksi pitää vielä evaluoida. Jumanzuigeli, kas kun ei vielä derivoida ja galvanoida. Nuo kaikki pystyisi sanomaan ihan suomeksikin.”

”Totta. Mutta se ei kuulostaisi yhtä vakuuttavalta”, vastaan ja otan hörpyn Velkopopovickýstani.

”Kenestä ei kuulostaisi? Olen mäkin sen verran kouluja käynyt, että tiedän pari asiaa. Niin kuin vaikka sen, että vaikka norsunpaskaa kutsuisi tryffeliksi, se pysyy edelleen norsunpaskana.”

”Tuo on kyllä pakko allekirjoittaa.”

Illemmalla kotona sulattelen oluita sohvalla lojuen, kun muistan, että Toni saattaa esiintyä televisiouutisissa. Kanavasurffailen kunnes uutisten on aika alkaa.

Talvivaara-osuus tulee heti alkupuolella, mutta ensin kerrotaan päivän tilanteesta ja Kataisen lausunnosta. Seuraavaksi päästään Hakaniemeen – se taitaa yleensäkin olla se paikka, johon toimittajat Helsingissä menevät, jos tarvitaan kansan syvien rivien tuntoja. Ensin joku eläkeikäinen nainen selvittää, että on se tilanne aivan kauhea eikä lisää kaivoksia pitäisi enää perustaa. Sitten duunariäijän näköinen viiksimies murisee, että työpaikkojen syntyminen on tärkein asia.

Lopulta tulee Tonin vuoro. Hänen osuutensa on leikattu vain yhteen lauseeseen, pimeässä hehkuvista joista tietenkin. Pätkä kestää alle kymmenen sekuntia. Ihan hyvältä näyttää kyllä, ei siinä mitään.

Laitan Tonille tekstarin, ”Siellä ne sun vihreät joet loisti telkkarissa”, ja menen laittamaan iltapalaa. Kun olen saanut ruisleivät syötyä, kännykkä piippaa vastauksen: ”Aika moni oli ilmeisesti huomannut. Pukkaa viestiä sellaisiltakin tyypeiltä, joita en ole nähnyt moneen vuoteen.”

Käynnistän tietokoneen ja käyn häviämässä muutamalle itäeurooppalaiselle verkkopelaajalle jalkapallossa. Kun kello lähestyy yhtätoista, päätän siirtyä iltatoimiin. Kesken hampaidenpesun puhelin soi. Purskutan suun tyhjäksi, ja kun vaativa pirinä yhä jatkuu eteisessä, harpon vastaamaan. Se on Toni.

”Nyt tää on karannut ihan täysin hanskasta.”

”Siis mikä on karannut?”

”Se mun jokiläppä. Se on levinnyt joka paikkaan, voi visvasyylä että tämä menee oudoksi. Ei riitä että tutut soittelee ja viestittelee. Joku oli jo ladannut videopätkän mun kommentista nettiin, ja äsken kun katsoin niin se näytti leviävän Facebookissa hyvää vauhtia. Twitteriinkin oli kirjoitettu kymmeniä kommentteja. Rupesin katsomaan nettilehtiä ja… No siis kuuntele tätä otsikkoa: ’Onko tässä kaikkien aikojen hauskoin gallupvastaus? Katso video!’ Jumaleissön, ei se nyt edes niin hauska ollut.”

”No, oli se aika hyvä. Vaikka ei nyt sentään kaikkien aikojen hauskoin. Siinä oli rytmi kohdallaan tai jotain, että kyse ei ollut niinkään siitä, mitä sanoit, vaan…”

”Joo kiitti”, Toni keskeyttää. ”Mutta ei tässä ole mitään järkeä! Joku toinen toimittaja oli etsinyt mun numeron, ja se kyseli kommenttia bensan hinnasta. En mä edes omista autoa, en mä tiedä maksaako litra euron vai kaksi. Nyt siitäkin varmaan tehdään juttu. Ja ilmeisesti musta on tullut Kaivosvitsi-Toni. Siis huh huh.”

Pidättelen naurua kohtuullisella menestyksellä, joudun tosin vähän rykäisemään.

”Okei, kyllä mopo taitaa tosiaan olla karkaamassa siinä tapauksessa. Mutta etkö sinä yleensä tykkää huomiosta?”

”En mä tiedä, niin kai. Joo. Mutta mieluiten yksi leidi kerrallaan – tai no, kaksikin käy. Mä pelkään, että tämä menee tosi rasittavaksi. Tai oikeastaan meni jo. Mä en enää tiedä, missä kaikkialla mun nimi on. Toivottavasti koko juttu unohtuu pian. Pitää kohta vaihtaa numero salaiseksi muuten!”

”Niin. Kannattaa ainakin laittaa kännykkä kiinni yöksi.”

”Ei tartte paljon käskeä, sen keksin jo itsekin. Nytkin piippaa kun tässä puhutaan. Jostain tuntemattomasta numerosta tuli aiemmin tekstari, että ’kuka sääki luulet olevas’. En mä ole ehtinyt vielä luulla yhtään mitään.”

”Kuulostaa aika… turkulaiselta jotenkin.”

”Voi hyvin olla. Toisaalta, muutamalta innokkaalta exältä ja joiltakin ihan tuntemattomilta tytsyiltä on myös jo tullut viestejä! Pitää harkita, vastaisinko joillekin niistä.”

”Hah, koita kestää. Palataan asiaan viimeistään maanantain sulkiksissa.”

Toni huokaisee.

”Joo. Öitä!”

Minunkin kännykkäni piippaa. Näytöllä näkyy hetken teksti ”lataa akku”, ja puhelin sammuu.

Näistä kaupoista kirjan voi hankkia

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s